|
PETRIN KOTISIVUT The
Woodpecker - my YouTube Channel / videokanavani (=
Viimeksi muokattu: 7.1.2011
|
Päivän
evankeliumi on monivivahteinen ja osuva, niin kuin Jeesuksen puheet yleensäkin.
Hän puhuu aterialla, jolla hän on tätä ennen kehottanut ottamaan
pitojuhliin vieraiksi köyhiä ja sairaita. Tällöin ei saa palkkaa rikkailta
ystäviltä, vaan Jumalalta viimeisenä päivänä. Tähän eräs pöytävieras
vastaa: ”Autuas se, joka saa olla aterialla Jumalan valtakunnassa." Hän
näyttää tulkitsevan Jeesuksen puhetta niin, että Jumala antaa palkan
hyvistä teoista.
Jeesus
vastaa tähän esittämällä kertomuksen miehestä, joka kutsuu hyviä tekoja
tekeviä ihmisiä pitojuhliin. He eivät pääse aterioimaan, vaan kieltäytyvät
tulemasta juhliin. Kieltäytyminen ei johdu siitä, että maalliset asiat
olisivat heille tärkeämpiä kuin hengelliset. Päinvastoin, he toimivat
juuri Jumalan pyhän lain mukaisesti pitäytessään toimessaan. Pellon tai härkien
ostaminen ja naimisiin meneminen ovat oikeita ja hyviä asioita. Ruoan
hankkiminen pellosta ja perhe-elämä ovat elämän säilymisen ja
varjelemisen kannalta välttämättömyyksiä. Siksi 5. Mooseksen kirjan
luvussa 20 annetaan lupa tai oikeastaan käsky olla osallistumatta maan
puolustamiseen, Jumalan kansan pyhään velvollisuuteen, jos on juuri
hankkinut pellon tai mennyt naimisiin: ”Jos
joku teistä on istuttanut viinitarhan mutta ei ole vielä päässyt
nauttimaan sen hedelmiä, hän saa palata kotiinsa, ettei kaatuisi sodassa ja
ettei joku toinen pääsisi nauttimaan hänen viinitarhansa hedelmiä. Jos
joku on kihlannut naisen mutta ei ole vielä ottanut häntä vaimokseen, hän
saa palata kotiinsa, ettei kaatuisi sodassa ja ettei joku toinen ottaisi hänen
kihlattuaan vaimokseen.” (5.
Moos. 20:6-7)
Kutsusta kieltäytymistä laillisten syiden takia voi siis tuskin nimittää verukkeiden antamiseksi, vaikka näin evankeliumin suomennoksessa todetaan, varsinkin kun kyse on paljon vähemmän tärkeästä asiasta kuin maan puolustamisesta. Elämä voi säilyä ilman osallistumista pitoihin, muttei ilman lisääntymistä, ruoan hankkimista tai jopa puolustussotaa. Pitojuhlat olivat entisaikaan myös päättyneen sodan vertauskuva. Paljon enneminhän kieltäydytään voittojuhlista kuin itse asepalveluksesta. Eihän myöskään pitoja voi järjestää ennen kuin niiden ruokaa on saatu pelloilta. Peltoa ei oltu tarkastettu, härillä ei oltu kynnetty, ei edes oltu ehditty saada perheenlisäystä Jumalan käskyn mukaisesti: ”Lisääntykää, olkaa hedelmälliset ja täyttäkää maa.” Myös maan viljeleminen ja varjeleminen ovat Jumalan käskyjä aivan alusta asti. Kreikankielisen alkutekstin mukaan pitoihin kutsutut eivät välttämättä esitäkään verukkeita: ”verukkeen esittämiseksi” ja ”anteeksi pyytämiseksi” käännetty verbi, παραιτέομαι, voidaan kääntää yhtä hyvin ”kieltäytymiseksi” tai ”vapautuksen pyytämiseksi”. Asian käsittäminen ”verukkeeksi” lienee ylitulkintaa; kyseiseen alkukielen sanaan ei sisälly perusteettomankieltäytymisen sävyä.
Pidoista
kieltäytyvät ovat siis kunnon kansalaisia, jotka eivät lakkaa toimimasta
oikein sopimattomaan aikaan esitetyn juhlakutsun takia. Kun kerran kaikki ovat
estyneitä, he luultavasti olettavat, että pitoja siirrettäisiin järkevämpään
ajankohtaan. Siksi juhlien isännän on tarpeen sanoa, ettei yksikään
kutsutuista pääse pitopöytään. Juhlia ei siirretä
heille sopivampaan ajankohtaan. Mutta minkä ihmeen takia juhlien isäntä ei
sitten muuta suunnitelmiaan? Miksi hän vihastuu juhlavierailleen? He
ajattelevat, että juuri heidän kunnollisuutensa takia isäntä on valinnut
heidät vieraikseen. He ovat väsymättömän ahkeria ja menestyviä ihmisiä.
Yksi vieraista on juuri ostanut viisi härkäparia; tavallisella maanviljeliljällä
oli vain yksi härkäpari. Tuollainen vauraus on varmasti siunausta, joka
johtuu juuri sellaisesta suoraselkäisyydestä, että uskaltaa kieltäytyä
suuren herran kutsuista velvollisuuksiensa takia. Viiden härkäparin
omistajanhan täytyy olla vastuussa lukuisten työntekijöittensä
hyvinvoinnista. Myös häristä pitää huolehtia. Sanotaanhan Mooseksen
laissa: ”Älkää sitoko puivan härän suuta.” (5. Moos. 25:4)
Miksi
siis kutsujen järjestäjä suuttuu vierailleen? Tämä johtuu siitä, ettei
heille kelpaa palvelijan välittämä sanoma: ”Kaikki on jo valmiina.” Isäntä
on valmistanut pidot kaikille ystävilleen ilman, että heidän tarvitsisi
tehdä sen hyväksi mitään. Heidän ei tarvitsisi tarkastaa peltoja eikä härkiä
ruokansa varmistamiseksi, koska yltäkyllin ruokaa olisi heille ilmaiseksi
tarjolla. Heidän ei tarvitsisi edes huolehtia avioelämästään erikseen,
koska monta päivää kestäviin juhliin järjestettäisiin kyllä huoneita
kaikille. Kaikki on valmiina. Kaikki on tehty kutsuvieraiden hyväksi. Miksi
ihmeessä he sitten kieltäytyvät? Koska he eivät voi käsittää ilmaisten
juhlien mahdollisuutta. Heidän elämänsä perustuu ajatukselle: ”Ensin työ,
sitten huvi.” Juhlien mahdollisuus on heille olemassa vasta, kun kaikki työt
on tehty. Juhlat täytyy ansaita, ja juhlia pitää kohtuullisesti, ei milloin
tahansa kun joku sattuu kutsumaan. Miksi pitäisi osallistua rikkaan järjestämiin
ylenpalttisiin juhliin? Entäs köyhät? Pitäisihän heidätkin ruokkia. Jos
ei tee töitä, ei voi myöksään auttaa lähimmäisiä. Vieraat ajattelevat
omasta näkökulmastaan aivan oikeutetusti, ettei isäntä voi pahastua
nuhteetonta elämää viettäville ystävilleen.
Kutsutut
kieltäytyvät, koska he uskovat lakiin eivätkä siihen evankeliumiin, joka välittyy
sanomassa: ”Kaikki on jo valmiina”. Jumalan lakiin uskovat kutsutut
kuvittelevat, että kutsujalle kelpaavat vain sellaiset ihmiset jotka
toimittavat velvollisuutensa oikein. Näinhän elämässä yleensä on: jos
toimit hyvin ja rehellisesti, ystäväsi pitävät sinusta. Näin tulkitsi
Jeesuksen puheita pöytävieras: autuas Jumalan silmissä se mies, joka
huolehtii hyvin tehtävistään ja näin voi myös auttaa vähäosaisia.
Jeesuksen vastaus tähän esittää poikkeuksellisen pitojen järjestäjän. Hänelle
kelpaavat vain ne, jotka eivät kuvittele moraalisella toiminnallaan
saavuttavansa kutsujan suosiota. Hän rakastaa ystäviään ehdoitta. Hän on
Jumala. Hänen ensiksi kutsumansa ihmiset vastaavat Jumalan valittua kansaa,
joka oli saanut kutsun Jumalan valtakunnan pitoihin. Isännän lähettämä
palvelija vastaa apostoleja, jotka kertoivat evankeliumin ilojuhlien alkaneen.
Evankeliumin sanoma saaranattiin ensin juutalaisille. Suurin osa kuitenkin
kieltäytyi uskomasta, että kaikki on valmista Jeesuksessa. He nimittäin
uskoivat Jumalan antaneen lain
noudattamisen valmistamaan
ihmisiä valtakunnan pitoihin kelpaaviksi.
Juutalaiset
eivät kieltäytyneet itsekkyyden takia. He eivät pitäneet itseään
parempina kuin muita kansoja. Jumala oli armossaan pelastanut heidät Egyptin
orjuudesta. Hän oli antanut heille lain pitääkseen heidät oikealla tiellä.
Lain tie ei kuitenkaan muuta ihmisen sydäntä, yhtä vähän kuin uhritkaan,
olkootpa ne eläinuhreja tai nöyrän sielun katumusuhreja. Luonnostaan
ihminen kuvittelee pärjäävänsä omin voimin. Anteeksianto on vain lähtökohta,
sen jälkeen ihminen on vastuussa itsestään. Siksi Jumalan rakkaat ja
valitsemat juutalaiset eivät voineet ymmärtää, kun heille sanottiin:
”Tulkaa, kaikki on jo valmiina”. He uskoivat ihmisen olevan kykeneväinen
tulemaan Jumalan luokse omasta voimastaaan, vaikka nimenomaan se ihana sanoma,
että kaikki on valmiina, kääntää ihmisen Herran puoleen. Juutalaiset eivät
kokeneet juhliin tulemisen ajan vielä koittaneen, koska työtä oli tekemättä.
Vasta kun kaikki juutalaiset toteuttaisivat lakia, silloin oltaisiin valmiita
tulemaan pitojuhliin. Ensin Jumalan kutsu, sitten ihmisen oma vastaus tekoina,
valintoina tai uskon ratkaisuina: näin
ihminen luonnostaan ja itsessään ajattelee, olkoonpa hän juutalainen,
kristitty tai muuhun uskontoon uskova.
Jumalan aikataulussa juhliin tulemisen on määrä tapahtua välittömästi, vaikka työt ovat kesken. Vertauksessa isäntä hankkii vieraikseen sellaisia ihmisiä, joilla ei ole mahdollisuutta tehdä hyviä tekoja kelvatakseen isännän juhliin. ”Köyhille ja raajarikoille, sokeille ja rammoille” ei lähetetä kutsua, koska se on jo liian myöhäistä. Heillä ei ole aikaa valmistautua mitenkään juhliin, niin kuin kunnon ihmiset kuvittelevat. Köyhät ja raajarikot vastaavat kaikkia niitä, jotka tajuavat voimattomuutensa toteuttaa Jumalan lakia. Koska köyhät eivät hankkineet ruokaansa lain edellyttämin keinoin, työtä tekemällä, heitä pidettiin aikoinaan syntisinä. Jeesus ei tietenkään näin ajatellut, mutta sekä aineellisesti että hengellisesti köyhät näkevät paremmin riippuvuutensa muista ihmisistä ja Jumalasta. Elämää ei voi hallita. Syntiä ja puutteita ei ihminen voi itse poistaa. Pelastus annetaan ilmaisena lahjana itsessään voimattomille ihmisille, niin kuin ruoka annetaan nälkää näkeville. Evankeliumin mukaan raajarikot ja sokeat tuodaan juhliin, päinvastoin kuin alkuperäiset kutsutut, joita pyydettiin tulemaan. Tämä ei tietenkään ole mikään ihme, koska sokeilla ja raajarikoilla ei ole mahdollisuutta itse kävellä juhliin. Tuominenkaan ei kuitenkaan riitä kaikkien osalta. Talo ei tule täyteen vieraita ennen kuin joitakin ihmisiä pitää pakottaa mukaan: ”Mene maanteille ja kylien kujille ja vaadi ihmisiä tulemaan, jotta taloni täyttyisi.” Käännöksen ”vaatia” tarkoittaa yhtä hyvin väkivallatonta ”pakottamista”. Ruokaa vailla olevat tietenkin suostuvat tuoduiksi ruokaa täynnä oleviin juhliin, mutta miksi joitakin ihmisiä pitää vaatia tai pakottaa niihin? Maanteiden ja kylien kujien asukkaat ovat hyvin epämääräistä porukkaa. Maanteillä kulkivat rosvot. Maaseudun kylien asukkaista tulee nimitys pakana: paganos tarkoittaa maalaista muinaiskreikaksi. Tällaiset ihmiset pitää pakottaa mukaan, koska he eivät ymmärrä mahdollisuutta, että suuri herra kutsuisi heidät pitoihin. Koska he elävät lain tuolla puolen, ei heillä ole tajua edes omasta syntisyydestään. He pyrkivät toteuttamaan itseään omien tekojensa kautta – niin kuin taas rikkaat pyrkivät miellyttämään Jumalaa kunnollisuudellaan. Rosvot eivät tarvitse ilmaisia pitojuhlia, he saavat ne varastamalla rikkailta. Juhliin pakottaminen on rosvon omanarvontunnon alennus ja sen lisäksi rikolliselle mahdollisesti vaarallista – onko tämä vain konsti huijata aitovierten kulkijat viranomaisten käsiin? Näin ollen evankeliumin ilmaiset pitojuhlat ovat mahdoton ajatus syntisten mielelle. Evankeliumin voima kuitenkin pakottaa heidät mukaansa: se antaa aivan uuden näkökulman. Me alamme syödä ilmaisen pitopöydän antimia, kun uskomme ja luotamme evankeliumin rakastavaan sanomaan. Kaikki on jo nyt valmiina. Ei tarvitse tehdä mitään. Usko ei ole meidän aikaansaamamme asia – Jumala antaa sen meille hyvyydessään. Meille kaikille, jotka etsimme merkitystä omasta itsestämme ja teoistamme, sulaan, puhtaaseen lahjaan uskominen ei ole mahdollista. Emme ratkaisuilla tai valinnoilla tuota uskoa, muuta kuin uskoa omiin kykyihimme. Elämän perusta on silloin meissä itsessämme, ja se on hatara ja kehällinen perusta. Usko syntyy hyvän sanoman kuulemisesta, sen sanoman, että Jeesus on rakastanut ja rakastaa meitä ehdoitta. Kaikki on yksinkertaisesti, vain ja ainoastaan lahjaa.
Kirkkokäsikirjan
mukaan tämän sunnuntain otsikko on ”Kutsu Jumalan valtakuntaan”. Aihetta
kuvaillaan näin: ”Päivän
tekstien keskeisenä sisältönä on kutsu Jumalan valtakuntaan ja kutsun
kuulemisen tärkeys. Maallisen elämän tehtävät ja houkutukset saattavat
estää ihmisiä ottamasta vastaan Jeesuksen kutsua. Joka epäröi ja
vitkastelee, menettää tarjotun tilaisuuden.” Tämä kuvaus ei pidä
paikkaansa. Päivän tekstien keskeisenä sisältönä on todellisuudessa
syntisen tuominen Jumalan valtakuntaan ja pelkkään armoon uskomisen tärkeys.
Taitaakin olla niin, että hengellisen elämän
tehtävät ja houkutukset estävät ottamasta vastaan Jeesuksen rakkautta.
Joka on varma itsessään ja ahkeroi, hän tuomitsee muut ja samalla itsensä.
Valitettavasti kirkkokäsikirjan esittämä kuvaus armojärjestyksestä, siitä, kuinka pääsemme osallisiksi pelastuksesta, on Suomen kirkossa ja kaikkialla rakkaan kristikuntamme sisällä yleisin käsitys asiasta. Kaikki me kristityt yhdessä uskomme, että pelastus on lahjaa yksin armosta. Usein kuitenkin lisätään, että Jumalan on tosin tehnyt kaiken valmiiksi, mutta meidän pitää vastata kutsuun omalla ratkaisullamme tai uskollamme. Usko ei ole tässä käsityksessä Jumalan lahja, ja jos se jossakin onkin, käsitetään se yleensä ihmisen omaksi ominaisuudeksi. Roomalais-katolilaisten, ortodoksien, metodistien, useimpien baptistien ja anglikaanien, evankelikaalisten ynnä muiden kirkkokuntien oppi perustuu Jumalan kutsuun ja ihmisen vapaaseen tahtoon. Suurin osa kirkkomme herätysliikkeistä uskoo enemmän tai vähemmän ihmisen ratkaisuvaltaan pelastuksessa, aina vanhoillislestadiolaisista Kansan Raamattuseuraan ja Kansanlähetykseen. Ne kirkkokunnat ja herätysliikkeet, jotka kiistävät vapaan tahdon, pitävät uskoa kuitenkin valitettavasti tiedollisena tai tunteellisena asiana, jolla voidaan erottaa pelastetut kadotukseen joutuvista. Näiden kalvinilaisten mukaan ihmisen oma usko todistaa, että hän on pelastettu. Kirkkomme luterilaisen tunnustuksen mukaan evankeliumin sanoma todistaa, että olemme pelastettuja. ”Kaikki on jo valmiina” on kirjaimellisesti totta. Me emme tule uskoon. Meidät tuodaan uskoon. Paavalin mukaan ne, jotka Jumala on kutsunut, hän on myös julistanut vanhurskaiksi. Kutsu Jumalan valtakuntaan eli evankeliumi ei edellytä inhimillistä vastausta, vaan jumalallista julistusta: me olemme vanhurskaita, täydellisiä ja äärettömän arvokkaita Jumalan silmissä Jeesuksen tähden. Niin kuin Isä Jumala rakastaa ainoaa Poikaansa, niin hän myös rakastaa meitä syntisiä. Siksi Jumalan Poika omasta vapaasta tahdostaan astui kuolemaan tähtemme. Ylösnousemuksesssa armo, koko elämämme arvo ja merkitys, nousi kuolleista. Maallisia ja hengellisiä asioita ei tule asettaa arvojärjestykseen. Jumala ei ole tärkein asia elämässämme ja muut asiat kakkosia. Tällainen ajattelu tyydyttää ihmisen itsekeskeisiä hyötylaskelmia. ”Rakasta Jumalaa” ja ”rakasta lähimmäistäsi” ovat Raamatun mukaaan yhtä tärkeitä käskyjä. Ainoat asiat, jotka meidän pitää asettaa arvojärjestykseen, ovat laki ja evankeliumi. Omilla voimillamme ja kyvyillämme jäämme lain alle ahertamaan, jotta voisimme miellyttää mielikuviemme Jumalaa. Laki tuhoaa elämän ja tekee meistä pelastuksemme työmyyriä. Evankeliumi on elämän voima, joka antaa meille sekä Jumalan että lähimmäisen lahjana. Kaikki on lahjaa. Kutsun saaneet kieltäytyvät kohteliaasti – juhliin tuodut iloitsevat. Usko on iloa.
Meidät
on tuotu Jumalan valtakuntaan. Meille on annettu usko, toivo ja rakkaus. Me
olemme kristittyjä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen – kasteessa,
synninpäästössä ja ehtoollisessa. Me julistamme evankeliumia, sanomaa
syntisiä ehdoitta rakastavasta Jeesuksesta, kaikille. Jumalan valtakunta
vahvistuu ja kasvaa.
Tunnustakaamme yhteinen kristillinen uskomme apostolisen uskontunnustuksen mukaan.
Minä
uskon Jumalaan,
Isään,
Kaikkivaltiaaseen,
taivaan
ja maan Luojaan,
ja
Jeesukseen Kristukseen,
Jumalan
ainoaan Poikaan,
meidän
Herraamme,
joka
sikisi Pyhästä Hengestä,
syntyi
neitsyt Mariasta,
kärsi
Pontius Pilatuksen aikana,
ristiinnaulittiin,
kuoli ja haudattiin,
astui
alas tuonelaan,
nousi
kolmantena päivänä kuolleista,
astui
ylös taivaisiin,
istuu
Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan,
oikealla
puolella
ja
on sieltä tuleva tuomitsemaan
eläviä
ja kuolleita,
ja
Pyhään Henkeen,
pyhän
yhteisen seurakunnan,
pyhäin
yhteyden,
syntien
anteeksiantamisen,
ruumiin
ylösnousemisen
ja
iankaikkisen elämän.
English summary of the ideas in the sermon (my first as a Th.M.): The Gospel text is Luke 14: 16-24, about the guests that refused to come to a great feast because of their duties. Because they were bound by law to their own jobs, the poor and the wayward were either brought or forced to come to the feast to make the house full. The meaning of this text is that those who want to please God by good and necessary things, like plowing and sowing the field and getting married, can't understand the idea of a free feast. They're bound by law to good works, and can't accept the Gospel of "everything is ready". It's much easier for the beggars, during those days considered sinners because of their laziness, to see the need for the gift of grace. But the wayward people of the highway can't even understand their sinfulness, thus they must be "forced" to see the futile nature of their self-fulfillment. Those who refused the call correspond to the people of the law, the Jews. As the people of God, they were called to the Messianic feast. They're quite right in doing good things, but they thought (and still do) that all Jews must abide by the law before the kingdom comes. The beggars correspond to those who have seen their apparent sinfulness, among the Jews and elsewhere, and thus can easily be taken to the feast of forgiveness. The wayward people are the Gentile; the judging power of the law and the freeing might of the gospel are both new things to them. Nevertheless, the cross of Jesus draws even those who have no inkling of good and God to the Father. The point of all this is that our free will can only reject the gospel. We want something that will please us and our sense of self-determination - that is why works, decisions and conditions are so often added to the Gospel. But "everything is ready" is literally true. All things in salvation are gift - the means (Gospel, Baptism, Absolution, Communion), the instrument (faith), salvific power (declaration of justification), and the Saviour Himself (Jesus). We don't come to faith. We are brought to faith. The call of the gospel is not a call that demands decision - it is a call that summons like the shepherd calls the sheep. Christ has declared all of us just for His sake!
|