Saarna 13.6.2010 Temppeliaukion kirkossa (sermon with English summary)

The Woodpecker - my YouTube Channel / videokanavani (=)

My Blog / Blogini

Kotimaa24 -blogini

PetriTikka - Twitter

Musiikkiani / Musi c by me

Sattumanvarainen lempisitaatti: /
A random favourite quote:

Viimeksi muokattu: 7.1.2011
Last updated: January 7th 2011
- Ehdolla hiippakuntavaltuustoon

Saarna 13.6.2010 Temppeliaukion kirkossa

Petri Tikan ensimmäinen saarna teologian maisterina

Evankeliumi

Luuk. 14: 16-24
Jeesus kertoi:
"Eräs mies järjesti suuret pidot ja oli kutsunut paljon vieraita. Kun pitojen oli määrä alkaa, hän lähetti palvelijansa sanomaan kutsutuille: 'Tulkaa, kaikki on jo valmiina.' Mutta yksi toisensa jälkeen nämä alkoivat esittää verukkeita. 'Olen ostanut pellon', sanoi yksi, 'minun täytyy mennä katsomaan sitä. Suothan anteeksi, etten pääse tulemaan.' 'Ostin viisi härkäparia', sanoi toinen, 'ja olen lähdössä kokeilemaan niitä. Suothan anteeksi, etten pääse tulemaan.' Kolmas sanoi: 'Olen juuri mennyt naimisiin enkä siksi voi tulla.'
Palvelija palasi ja kertoi tämän herralleen. Silloin isäntä vihastui ja sanoi palvelijalle: 'Mene kiireesti kaupungin kaduille ja toreille ja tuo tänne köyhät ja raajarikot, sokeat ja rammat.' Palvelija tuli sanomaan: 'Herra, olen tehnyt niin kuin käskit, mutta vielä on tilaa.' Silloin herra sanoi: 'Mene maanteille ja kylien kujille ja vaadi ihmisiä tulemaan, jotta taloni täyttyisi. Ja siitä voitte olla varmat, että yksikään noista, jotka minä kutsuin, ei pääse minun pitopöytääni!'"

Päivän evankeliumi on monivivahteinen ja osuva, niin kuin Jeesuksen puheet yleensäkin. Hän puhuu aterialla, jolla hän on tätä ennen kehottanut ottamaan pitojuhliin vieraiksi köyhiä ja sairaita. Tällöin ei saa palkkaa rikkailta ystäviltä, vaan Jumalalta viimeisenä päivänä. Tähän eräs pöytävieras vastaa: ”Autuas se, joka saa olla aterialla Jumalan valtakunnassa." Hän näyttää tulkitsevan Jeesuksen puhetta niin, että Jumala antaa palkan hyvistä teoista.

Jeesus vastaa tähän esittämällä kertomuksen miehestä, joka kutsuu hyviä tekoja tekeviä ihmisiä pitojuhliin. He eivät pääse aterioimaan, vaan kieltäytyvät tulemasta juhliin. Kieltäytyminen ei johdu siitä, että maalliset asiat olisivat heille tärkeämpiä kuin hengelliset. Päinvastoin, he toimivat juuri Jumalan pyhän lain mukaisesti pitäytessään toimessaan. Pellon tai härkien ostaminen ja naimisiin meneminen ovat oikeita ja hyviä asioita. Ruoan hankkiminen pellosta ja perhe-elämä ovat elämän säilymisen ja varjelemisen kannalta välttämättömyyksiä. Siksi 5. Mooseksen kirjan luvussa 20 annetaan lupa tai oikeastaan käsky olla osallistumatta maan puolustamiseen, Jumalan kansan pyhään velvollisuuteen, jos on juuri hankkinut pellon tai mennyt naimisiin: ”Jos joku teistä on istuttanut viinitarhan mutta ei ole vielä päässyt nauttimaan sen hedelmiä, hän saa palata kotiinsa, ettei kaatuisi sodassa ja ettei joku toinen pääsisi nauttimaan hänen viinitarhansa hedelmiä. Jos joku on kihlannut naisen mutta ei ole vielä ottanut häntä vaimokseen, hän saa palata kotiinsa, ettei kaatuisi sodassa ja ettei joku toinen ottaisi hänen kihlattuaan vaimokseen.” (5. Moos. 20:6-7)

Kutsusta kieltäytymistä laillisten syiden takia voi siis tuskin nimittää verukkeiden antamiseksi, vaikka näin evankeliumin suomennoksessa todetaan, varsinkin kun kyse on paljon vähemmän tärkeästä asiasta kuin maan puolustamisesta. Elämä voi säilyä ilman osallistumista pitoihin, muttei ilman lisääntymistä, ruoan hankkimista tai jopa puolustussotaa. Pitojuhlat olivat entisaikaan myös päättyneen sodan vertauskuva. Paljon enneminhän kieltäydytään voittojuhlista kuin itse asepalveluksesta. Eihän myöskään pitoja voi järjestää ennen kuin niiden ruokaa on saatu pelloilta. Peltoa ei oltu tarkastettu, härillä ei oltu kynnetty, ei edes oltu ehditty saada perheenlisäystä Jumalan käskyn mukaisesti: ”Lisääntykää, olkaa hedelmälliset ja täyttäkää maa.” Myös maan viljeleminen ja varjeleminen ovat Jumalan käskyjä aivan alusta asti. Kreikankielisen alkutekstin mukaan pitoihin kutsutut eivät välttämättä esitäkään verukkeita: ”verukkeen esittämiseksi” ja ”anteeksi pyytämiseksi” käännetty verbi, παραιτέομαι, voidaan kääntää yhtä hyvin ”kieltäytymiseksi” tai ”vapautuksen pyytämiseksi”. Asian käsittäminen ”verukkeeksi” lienee ylitulkintaa; kyseiseen alkukielen sanaan ei sisälly perusteettomankieltäytymisen sävyä.

Pidoista kieltäytyvät ovat siis kunnon kansalaisia, jotka eivät lakkaa toimimasta oikein sopimattomaan aikaan esitetyn juhlakutsun takia. Kun kerran kaikki ovat estyneitä, he luultavasti olettavat, että pitoja siirrettäisiin järkevämpään ajankohtaan. Siksi juhlien isännän on tarpeen sanoa, ettei yksikään kutsutuista pääse pitopöytään. Juhlia ei siirretä heille sopivampaan ajankohtaan. Mutta minkä ihmeen takia juhlien isäntä ei sitten muuta suunnitelmiaan? Miksi hän vihastuu juhlavierailleen? He ajattelevat, että juuri heidän kunnollisuutensa takia isäntä on valinnut heidät vieraikseen. He ovat väsymättömän ahkeria ja menestyviä ihmisiä. Yksi vieraista on juuri ostanut viisi härkäparia; tavallisella maanviljeliljällä oli vain yksi härkäpari. Tuollainen vauraus on varmasti siunausta, joka johtuu juuri sellaisesta suoraselkäisyydestä, että uskaltaa kieltäytyä suuren herran kutsuista velvollisuuksiensa takia. Viiden härkäparin omistajanhan täytyy olla vastuussa lukuisten työntekijöittensä hyvinvoinnista. Myös häristä pitää huolehtia. Sanotaanhan Mooseksen laissa: ”Älkää sitoko puivan härän suuta.” (5. Moos. 25:4)

Miksi siis kutsujen järjestäjä suuttuu vierailleen? Tämä johtuu siitä, ettei heille kelpaa palvelijan välittämä sanoma: ”Kaikki on jo valmiina.” Isäntä on valmistanut pidot kaikille ystävilleen ilman, että heidän tarvitsisi tehdä sen hyväksi mitään. Heidän ei tarvitsisi tarkastaa peltoja eikä härkiä ruokansa varmistamiseksi, koska yltäkyllin ruokaa olisi heille ilmaiseksi tarjolla. Heidän ei tarvitsisi edes huolehtia avioelämästään erikseen, koska monta päivää kestäviin juhliin järjestettäisiin kyllä huoneita kaikille. Kaikki on valmiina. Kaikki on tehty kutsuvieraiden hyväksi. Miksi ihmeessä he sitten kieltäytyvät? Koska he eivät voi käsittää ilmaisten juhlien mahdollisuutta. Heidän elämänsä perustuu ajatukselle: ”Ensin työ, sitten huvi.” Juhlien mahdollisuus on heille olemassa vasta, kun kaikki työt on tehty. Juhlat täytyy ansaita, ja juhlia pitää kohtuullisesti, ei milloin tahansa kun joku sattuu kutsumaan. Miksi pitäisi osallistua rikkaan järjestämiin ylenpalttisiin juhliin? Entäs köyhät? Pitäisihän heidätkin ruokkia. Jos ei tee töitä, ei voi myöksään auttaa lähimmäisiä. Vieraat ajattelevat omasta näkökulmastaan aivan oikeutetusti, ettei isäntä voi pahastua nuhteetonta elämää viettäville ystävilleen.

Kutsutut kieltäytyvät, koska he uskovat lakiin eivätkä siihen evankeliumiin, joka välittyy sanomassa: ”Kaikki on jo valmiina”. Jumalan lakiin uskovat kutsutut kuvittelevat, että kutsujalle kelpaavat vain sellaiset ihmiset jotka toimittavat velvollisuutensa oikein. Näinhän elämässä yleensä on: jos toimit hyvin ja rehellisesti, ystäväsi pitävät sinusta. Näin tulkitsi Jeesuksen puheita pöytävieras: autuas Jumalan silmissä se mies, joka huolehtii hyvin tehtävistään ja näin voi myös auttaa vähäosaisia. Jeesuksen vastaus tähän esittää poikkeuksellisen pitojen järjestäjän. Hänelle kelpaavat vain ne, jotka eivät kuvittele moraalisella toiminnallaan saavuttavansa kutsujan suosiota. Hän rakastaa ystäviään ehdoitta. Hän on Jumala. Hänen ensiksi kutsumansa ihmiset vastaavat Jumalan valittua kansaa, joka oli saanut kutsun Jumalan valtakunnan pitoihin. Isännän lähettämä palvelija vastaa apostoleja, jotka kertoivat evankeliumin ilojuhlien alkaneen. Evankeliumin sanoma saaranattiin ensin juutalaisille. Suurin osa kuitenkin kieltäytyi uskomasta, että kaikki on valmista Jeesuksessa. He nimittäin uskoivat Jumalan antaneen lain noudattamisen valmistamaan ihmisiä valtakunnan pitoihin kelpaaviksi.

Juutalaiset eivät kieltäytyneet itsekkyyden takia. He eivät pitäneet itseään parempina kuin muita kansoja. Jumala oli armossaan pelastanut heidät Egyptin orjuudesta. Hän oli antanut heille lain pitääkseen heidät oikealla tiellä. Lain tie ei kuitenkaan muuta ihmisen sydäntä, yhtä vähän kuin uhritkaan, olkootpa ne eläinuhreja tai nöyrän sielun katumusuhreja. Luonnostaan ihminen kuvittelee pärjäävänsä omin voimin. Anteeksianto on vain lähtökohta, sen jälkeen ihminen on vastuussa itsestään. Siksi Jumalan rakkaat ja valitsemat juutalaiset eivät voineet ymmärtää, kun heille sanottiin: ”Tulkaa, kaikki on jo valmiina”. He uskoivat ihmisen olevan kykeneväinen tulemaan Jumalan luokse omasta voimastaaan, vaikka nimenomaan se ihana sanoma, että kaikki on valmiina, kääntää ihmisen Herran puoleen. Juutalaiset eivät kokeneet juhliin tulemisen ajan vielä koittaneen, koska työtä oli tekemättä. Vasta kun kaikki juutalaiset toteuttaisivat lakia, silloin oltaisiin valmiita tulemaan pitojuhliin. Ensin Jumalan kutsu, sitten ihmisen oma vastaus tekoina, valintoina tai uskon ratkaisuina: näin ihminen luonnostaan ja itsessään ajattelee, olkoonpa hän juutalainen, kristitty tai muuhun uskontoon uskova.

Jumalan aikataulussa juhliin tulemisen on määrä tapahtua välittömästi, vaikka työt ovat kesken. Vertauksessa isäntä hankkii vieraikseen sellaisia ihmisiä, joilla ei ole mahdollisuutta tehdä hyviä tekoja kelvatakseen isännän juhliin. ”Köyhille ja raajarikoille, sokeille ja rammoille” ei lähetetä kutsua, koska se on jo liian myöhäistä. Heillä ei ole aikaa valmistautua mitenkään juhliin, niin kuin kunnon ihmiset kuvittelevat. Köyhät ja raajarikot vastaavat kaikkia niitä, jotka tajuavat voimattomuutensa toteuttaa Jumalan lakia. Koska köyhät eivät hankkineet ruokaansa lain edellyttämin keinoin, työtä tekemällä, heitä pidettiin aikoinaan syntisinä. Jeesus ei tietenkään näin ajatellut, mutta sekä aineellisesti että hengellisesti köyhät näkevät paremmin riippuvuutensa muista ihmisistä ja Jumalasta. Elämää ei voi hallita. Syntiä ja puutteita ei ihminen voi itse poistaa. Pelastus annetaan ilmaisena lahjana itsessään voimattomille ihmisille, niin kuin ruoka annetaan nälkää näkeville.

Evankeliumin mukaan raajarikot ja sokeat tuodaan juhliin, päinvastoin kuin alkuperäiset kutsutut, joita pyydettiin tulemaan. Tämä ei tietenkään ole mikään ihme, koska sokeilla ja raajarikoilla ei ole mahdollisuutta itse kävellä juhliin. Tuominenkaan ei kuitenkaan riitä kaikkien osalta. Talo ei tule täyteen vieraita ennen kuin joitakin ihmisiä pitää pakottaa mukaan: ”Mene maanteille ja kylien kujille ja vaadi ihmisiä tulemaan, jotta taloni täyttyisi.” Käännöksen ”vaatia” tarkoittaa yhtä hyvin väkivallatonta ”pakottamista”. Ruokaa vailla olevat tietenkin suostuvat tuoduiksi ruokaa täynnä oleviin juhliin, mutta miksi joitakin ihmisiä pitää vaatia tai pakottaa niihin? Maanteiden ja kylien kujien asukkaat ovat hyvin epämääräistä porukkaa. Maanteillä kulkivat rosvot. Maaseudun kylien asukkaista tulee nimitys pakana: paganos tarkoittaa maalaista muinaiskreikaksi. Tällaiset ihmiset pitää pakottaa mukaan, koska he eivät ymmärrä mahdollisuutta, että suuri herra kutsuisi heidät pitoihin. Koska he elävät lain tuolla puolen, ei heillä ole tajua edes omasta syntisyydestään. He pyrkivät toteuttamaan itseään omien tekojensa kautta – niin kuin taas rikkaat pyrkivät miellyttämään Jumalaa kunnollisuudellaan. Rosvot eivät tarvitse ilmaisia pitojuhlia, he saavat ne varastamalla rikkailta. Juhliin pakottaminen on rosvon omanarvontunnon alennus ja sen lisäksi rikolliselle mahdollisesti vaarallista – onko tämä vain konsti huijata aitovierten kulkijat viranomaisten käsiin? Näin ollen evankeliumin ilmaiset pitojuhlat ovat mahdoton ajatus syntisten mielelle. Evankeliumin voima kuitenkin pakottaa heidät mukaansa: se antaa aivan uuden näkökulman.

Me alamme syödä ilmaisen pitopöydän antimia, kun uskomme ja luotamme evankeliumin rakastavaan sanomaan. Kaikki on jo nyt valmiina. Ei tarvitse tehdä mitään. Usko ei ole meidän aikaansaamamme asia – Jumala antaa sen meille hyvyydessään. Meille kaikille, jotka etsimme merkitystä omasta itsestämme ja teoistamme, sulaan, puhtaaseen lahjaan uskominen ei ole mahdollista. Emme ratkaisuilla tai valinnoilla tuota uskoa, muuta kuin uskoa omiin kykyihimme. Elämän perusta on silloin meissä itsessämme, ja se on hatara ja kehällinen perusta. Usko syntyy hyvän sanoman kuulemisesta, sen sanoman, että Jeesus on rakastanut ja rakastaa meitä ehdoitta. Kaikki on yksinkertaisesti, vain ja ainoastaan lahjaa.

Kirkkokäsikirjan mukaan tämän sunnuntain otsikko on ”Kutsu Jumalan valtakuntaan”. Aihetta kuvaillaan näin: ”Päivän tekstien keskeisenä sisältönä on kutsu Jumalan valtakuntaan ja kutsun kuulemisen tärkeys. Maallisen elämän tehtävät ja houkutukset saattavat estää ihmisiä ottamasta vastaan Jeesuksen kutsua. Joka epäröi ja vitkastelee, menettää tarjotun tilaisuuden.” Tämä kuvaus ei pidä paikkaansa. Päivän tekstien keskeisenä sisältönä on todellisuudessa syntisen tuominen Jumalan valtakuntaan ja pelkkään armoon uskomisen tärkeys. Taitaakin olla niin, että hengellisen elämän tehtävät ja houkutukset estävät ottamasta vastaan Jeesuksen rakkautta. Joka on varma itsessään ja ahkeroi, hän tuomitsee muut ja samalla itsensä.

Valitettavasti kirkkokäsikirjan esittämä kuvaus armojärjestyksestä, siitä, kuinka pääsemme osallisiksi pelastuksesta, on Suomen kirkossa ja kaikkialla rakkaan kristikuntamme sisällä yleisin käsitys asiasta. Kaikki me kristityt yhdessä uskomme, että pelastus on lahjaa yksin armosta. Usein kuitenkin lisätään, että Jumalan on tosin tehnyt kaiken valmiiksi, mutta meidän pitää vastata kutsuun omalla ratkaisullamme tai uskollamme. Usko ei ole tässä käsityksessä Jumalan lahja, ja jos se jossakin onkin, käsitetään se yleensä ihmisen omaksi ominaisuudeksi. Roomalais-katolilaisten, ortodoksien, metodistien, useimpien baptistien ja anglikaanien, evankelikaalisten ynnä muiden kirkkokuntien oppi perustuu Jumalan kutsuun ja ihmisen vapaaseen tahtoon. Suurin osa kirkkomme herätysliikkeistä uskoo enemmän tai vähemmän ihmisen ratkaisuvaltaan pelastuksessa, aina vanhoillislestadiolaisista Kansan Raamattuseuraan ja Kansanlähetykseen. Ne kirkkokunnat ja herätysliikkeet, jotka kiistävät vapaan tahdon, pitävät uskoa kuitenkin valitettavasti tiedollisena tai tunteellisena asiana, jolla voidaan erottaa pelastetut kadotukseen joutuvista. Näiden kalvinilaisten mukaan ihmisen oma usko todistaa, että hän on pelastettu. Kirkkomme luterilaisen tunnustuksen mukaan evankeliumin sanoma todistaa, että olemme pelastettuja. ”Kaikki on jo valmiina” on kirjaimellisesti totta. Me emme tule uskoon. Meidät tuodaan uskoon.

Paavalin mukaan ne, jotka Jumala on kutsunut, hän on myös julistanut vanhurskaiksi. Kutsu Jumalan valtakuntaan eli evankeliumi ei edellytä inhimillistä vastausta, vaan jumalallista julistusta: me olemme vanhurskaita, täydellisiä ja äärettömän arvokkaita Jumalan silmissä Jeesuksen tähden. Niin kuin Isä Jumala rakastaa ainoaa Poikaansa, niin hän myös rakastaa meitä syntisiä. Siksi Jumalan Poika omasta vapaasta tahdostaan astui kuolemaan tähtemme. Ylösnousemuksesssa armo, koko elämämme arvo ja merkitys, nousi kuolleista.

Maallisia ja hengellisiä asioita ei tule asettaa arvojärjestykseen. Jumala ei ole tärkein asia elämässämme ja muut asiat kakkosia. Tällainen ajattelu tyydyttää ihmisen itsekeskeisiä hyötylaskelmia. ”Rakasta Jumalaa” ja ”rakasta lähimmäistäsi” ovat Raamatun mukaaan yhtä tärkeitä käskyjä. Ainoat asiat, jotka meidän pitää asettaa arvojärjestykseen, ovat laki ja evankeliumi. Omilla voimillamme ja kyvyillämme jäämme lain alle ahertamaan, jotta voisimme miellyttää mielikuviemme Jumalaa. Laki tuhoaa elämän ja tekee meistä pelastuksemme työmyyriä. Evankeliumi on elämän voima, joka antaa meille sekä Jumalan että lähimmäisen lahjana. Kaikki on lahjaa. Kutsun saaneet kieltäytyvät kohteliaasti – juhliin tuodut iloitsevat. Usko on iloa.

Meidät on tuotu Jumalan valtakuntaan. Meille on annettu usko, toivo ja rakkaus. Me olemme kristittyjä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen – kasteessa, synninpäästössä ja ehtoollisessa. Me julistamme evankeliumia, sanomaa syntisiä ehdoitta rakastavasta Jeesuksesta, kaikille. Jumalan valtakunta vahvistuu ja kasvaa.

Tunnustakaamme yhteinen kristillinen uskomme apostolisen uskontunnustuksen mukaan.

Minä uskon Jumalaan,

Isään, Kaikkivaltiaaseen,

taivaan ja maan Luojaan,

ja Jeesukseen Kristukseen,

Jumalan ainoaan Poikaan,

meidän Herraamme,

joka sikisi Pyhästä Hengestä,

syntyi neitsyt Mariasta,

kärsi Pontius Pilatuksen aikana,

ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin,

astui alas tuonelaan,

nousi kolmantena päivänä kuolleista,

astui ylös taivaisiin,

istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan,

oikealla puolella

ja on sieltä tuleva tuomitsemaan

eläviä ja kuolleita,

ja Pyhään Henkeen,

pyhän yhteisen seurakunnan,

pyhäin yhteyden,

syntien anteeksiantamisen,

ruumiin ylösnousemisen

ja iankaikkisen elämän.

English summary of the ideas in the sermon (my first as a Th.M.):

The Gospel text is Luke 14: 16-24, about the guests that refused to come to a great feast because of their duties. Because they were bound by law to their own jobs, the poor and the wayward were either brought or forced to come to the feast to make the house full. The meaning of this text is that those who want to please God by good and necessary things, like plowing and sowing the field and getting married, can't understand the idea of a free feast. They're bound by law to good works, and can't accept the Gospel of "everything is ready". It's much easier for the beggars, during those days considered sinners because of their laziness, to see the need for the gift of grace. But the wayward people of the highway can't even understand their sinfulness, thus they must be "forced" to see the futile nature of their self-fulfillment.

Those who refused the call correspond to the people of the law, the Jews. As the people of God, they were called to the Messianic feast. They're quite right in doing good things, but they thought (and still do) that all Jews must abide by the law before the kingdom comes. The beggars correspond to those who have seen their apparent sinfulness, among the Jews and elsewhere, and thus can easily be taken to the feast of forgiveness. The wayward people are the Gentile; the judging power of the law and the freeing might of the gospel are both new things to them. Nevertheless, the cross of Jesus draws even those who have no inkling of good and God to the Father.

The point of all this is that our free will can only reject the gospel. We want something that will please us and our sense of self-determination - that is why works, decisions and conditions are so often added to the Gospel. But "everything is ready" is literally true. All things in salvation are gift - the means (Gospel, Baptism, Absolution, Communion), the instrument (faith), salvific power (declaration of justification), and the Saviour Himself (Jesus). We don't come to faith. We are brought to faith. The call of the gospel is not a call that demands decision - it is a call that summons like the shepherd calls the sheep. Christ has declared all of us just for His sake!

takaisiin pääsivulle
back to main page